Ihania ja välittömiä lapsuusmuistoja

Pitkästä aikaa näyttää syntyvän uusi blogikirjoitus aiheesta: ihania ja välittömiä lapsuusmuistoja. Tämä kertoo lapsuudestani niistä välittömistä ja iloisista muistoista, jotka palasivat mielen syövereihin tänään. Lapsuusmuistot liittyvät Runnin maisemiin ja serkkupoikien ja etenkin toisen serkkupojistani kanssa vietettyihin vapaa-ajan touhuihin ja kesiin.

Serkut asuivat kaupungissa ja minä kasvoin maaseudun rauhassa metsien keskellä. Olin perheen nuorin tytär ja sisarukseni olivat jo yhtä siskoa vaille muuttaneet pois kotoa, kun minä synnyin. Lapsuuteni kuului suurimmalta osin luonnossa liikkuen, yksin kaikenlaista touhua järjestäen mm. tikkaa saatoin heittää useita tunteja. Olin myös yli kaiken perhostyttö ja lähiseudun pellot, niityt ja ladot olivat minun arkea kesäisin.

Minulla oli neljä vuotta vanhempi serkkupoika, jonka kanssa meillä sujui touhut todella hyvin yksiin. Vietimme paljon aikaa yhdessä kesällä ja hiihtolomien aikaan. Tykkäsin nimittäin aina touhuta mieluummin poikien kanssa kuin tyttöjen, koska poikien kanssa leikit olivat välillä aika jännittäviä ja sitä tekemisen meininkiä oli paljon.

Rakentelimme serkun kanssa isoja mäkiä ja liuimme metsän siimekseen pulkalla yhdessä. Kerran serkkuni teki vaarallisen jutun ja rakensi ison lumitunnelin talon seinää vasten ja sanoi, että sinne vain. Minä ryömin tunnelin läpi ja vapisin, että putoaako lumi päälle ja sinnepä sitä tukehdun. Kun olin innostuva ja kiltti, ei kun menoksi ja selvisin. Toista kertaa en mennyt enää sinne ja sanoi, että mene itse ja taisi jäädä menemättä ja tunneli purettiin. Vietimme paljon aikaa myös Runnin Neulatammella ongella. Joesta nousi aina salakoita ongella, joita kissalleni pyydystettiin.

Kerran yläkerran vinttihuoneessa ollessamme huoneeseen eksyi lepakko ja voi sitä huutoa. Olimme rupeamassa nukkumaan ja meillä oli valkoiset lakanat. Eikös se lepakko koko ajan jahdannut meitä ihan urakalla ja syöksyi aina silmät kiiluen lakanoita kohti. Minä huusin, huusin. Äiti juoksi rappuja ylös ja huuti minun serkulle, että elä sitä tyttöä kiusaa ja leikataanko siellä jo päätä. Minä huusin, että ei, vaan täällä on itse lepakko vauhkona. No, äiti tuli ja sai hätistettyä lepakon pois huoneesta ja rauha laskeutui maahan.

Kävin välillä myös kaupungissa serkun luona. Matkustimme kesäisin TVH:n rekka-autolla, kun ne tekivät Runnilla tietä. Tuttu kuski lempinimeltään ”Nalle” otti meidät kyytiin. Serkun vanhemmat, kun olivat myös töissä TVH:lla ja siten juttu oli selvä. Oli minusta maaseudun tyttönä huikeata, kun pääsin käymään kaupungissa ja siinä rupesi jo jalkoja polttelemaan ja ilo oli ylimmillään. Kerrankin kaupungissa vetäistiin leija ilmaan teollisuuskylässä ja autot olivat ihmeissään, että mitä tuo porukka touhuaa ja varoivat, että leija ei tipu auton katolle.

Jotenkin, kun miettii näitä muistoja vielä, niin toteaisin, että sama tytön höpäkkö minä olen vieläkin. Kaipaan välittömyyttä, hauskuutta ja yllätyksiä. Toivon vähemmän negatiivisuutta ja enemmän positiivisuutta. Rakastan luontoa, aitoutta ja välittömiä ihmissuhteita.