Joulumuistot palaavat nykyhetkeen tunteet mukanani

Olen miettinyt tässä, että eikö sitä tälle viikolle synnykään mitään kirjoitettavaa tai aihetta tupsahda tulla. Täytyy sanoa tässä asiassa, että kaikki ajallaan ilman mitään pakkoja. Tänään sen vain tulla tupsahti tunne ja sen myötä kirjoittamisen aihe. Sain niin voimakkaan tunteen, että työkaveri katseli ihmeissään minua. Kerroin, että tiedätkö mitä. Minä tunsin juuri kehossani lapsuuden jouluista kävelymatkan kummin luokse viemään joulutervehdystä kukan kera. Keho reagoi todella voimakkaasti ja tunsin täysin sen tunteen, kun astelin kylätietä heiluttaen kukkapussia kädessäni. Iloiset askeleet kiitivät kohti kummilaa. Ovi avautui ja kummi sanoi, että sinä se vain jaksat joka joulu tulla toivottamaan hyvää joulua kukan kera.

Tämän päivän kokemani tunne oli niin ihana ja onnellinen hetki.  Tiedän, että moni haaveilee niistä lapsuudensa jouluista, mutta muistojahan ne ovat. Se, mikä on ihanaa, että voi aikuisena kokea vielä näin voimallisia tunteita: silmissä hehkua, tunteiden läikähdyksiä ja häivähdyksiä on sitä parasta hyvää oloa. Voin todeta, että tämä syksy on ollut erityisesti voimallinen matka omaan sisäiseen Päiviin.

Työkaveri kertoi kahvilla tänään, että radiossa on sanottu, että Kuopiossa on ollut auringonvaloa peräti 12 minuuttia marraskuun aikana. Minä olen kokenut omaa sisäistä valoa niin marraskuun kuin koko syksyn. Auringonvalon vähäisyyskään sitä ei ole poistanut minusta, vaikka myös surua on tämä syksy tuonut tullessaan kuten viime syksykin. Olen pystynyt silti käsittelemään asioita ja luulenpa, että tämä kirjoittaminen on ollut yksi minulle vapauttava tekijä.

                         Lieneekö tämä kaikki sitä oman sydämen avautumista?